RASKAUSVIIKKO 33.

Jaoin instagramiin ja blogini Facebook-sivulle kuvan, jossa innoissani kerroin löytäneeni taas pyöräilyn, mikä tuntui paljon mukavammalta liikuntamuodolta kuin lenkkeily vaunujen kera. Olisi pitänyt pitää suu supussa ja ehkä jopa jättää lenkki tekemättä. Nautin kuitenkin tuosta retkestä erittäin paljon, koska ilma oli sopivan viileä, joten hengästyminen matkalla ei tuntunut liian rankalta ja meillä oli lapsen kanssa hauskaa. Matka tuntui mukavalta, mutta sen jälkeiset päivät olivat jotain muuta.
Illalla alkoi vatsani kramppaamaan tai sen lihakset; en ole aivan varma, mutta tunne oli erittäin epämukava. Jokainen liike veti koko kropan kippuraan ja naaman irvistykseen. Lapselle yritän aina selitellä ettei hänen tarvitse huolehtia — hän kylläkin hokee paljon:” äiti kipeä, ei hätää äiti.” Nämä krampit ojentuivat kahden tunnin levolla, kunnes päätin lähteä lapsen kanssa kauppaan, jotta miehen ei tarvisi enää työpäivän ja leikkimökin rakentamisen jälkeen lähteä ruokaostoksille iltamyöhään. Virhe — niin iso virhe. Homma alkoi uudelleen ja jatkui niin kauan kunnes vedin nappuloita naamaan, tein kuumavesipullon ja pötköttelin peiton alla tytön mentyä nukkumaan.
Seuraavana päivänä heräsin siihen, että selkäni oli kovin kipeä. Tämäkin jatkui koko päivän ja yritin olla rasittamatta selkääni. Tässä illassa positiivista oli se, että rakentajat ahkeroivat pihalla leikkimökin parissa, mutta minä sain apuriksi äitini, joka auttoi kotitöiden ja lapsen hoidon kanssa, joten en saanut itseäni aivan sängynpohjalle. 
Tätä tekstiä kirjoittaessani kivut ovat jatkuneet kolmannen päivän puolelle, mutta loppua ei näy. Pääsen illalla hemmottelemaan itseäni kampaajani ammattitaitoisten käsien hoiviin, mutta samalla pelkään jaksanko enää istua tuolissa tätä aikaa. 
Kaikesta tästä pääkoppani on lähes hajoamispisteessä ja tekisi mieli luovuttaa ja sanoa, etten jaksa pyörittää tätä arkea enää näin, mutta eihän se ole mahdollista. Tahdon vain ajan menevän sen verran reippaasti ja mieluisasti, jotta päästään vauvaan tutustumaan ja saan oman kroppani edes jossain määrin takaisin. Se mikä toi voimaa tähän viikkoon oli hetki, kun miehen kanssa seurailtiin pienen jättimäisiä ja mahaani venyttäviä potkuja — aika vahva papu siellä kasvaa, jos niihin potkuihin on uskominen. Tuo 10 minuutin hetki sai minut tuntemaan itseni taas onnelliseksi ja muistin miksi tässä tilanteessa ollaan. Nämä pienet hetket antavat paljon voimia ja taas jaksaa viikon eteenpäin. Helppoa en uskonut tämän olevan, mutta silti se osasi yllättää. 
Nyt raskausviikko 35+2.
Riikka / Kotoin - -
Posted in raskaus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *